Pienyritys, pikkulapsiperhe, tautinen kevät ja korvaamattomat mummut

Maaliskuun alussa se alkoi... nimittäin meidän perheen sairastelu. Olin jo sisäisesti ehtinyt tuulettaa, että ehkä pahimmalta vältyttiin, kun emme olleet liiemmin sairastelleet. Talvella, monien asiakkaiden sairastellessa, meillä oli vain yksi pieni flunssa. Näiden parin kuukauden aikana sitä sitten kuitenkin käytiin läpi ihan kaikki mahdolliset taudit huipentuen lopulta ihastuttavaan mahatautiin (jota jo olimme aiemmin yrittäneet vältellä jättämällä hoitopäiviä väliin, kun perhepäivähoitajan lapset vuorostaan sairastivat). Tietenkin samaan aikaan on myös ollut paljon töitä, opiskelua, poikkeavia pyhäviikkoja ja harrastuksissakin monenlaista ennalta sovittua tapahtumaa. Kevätsäästä en edes aloita, ettei mene ihan pelkäksi valittamiseksi.

Muutaman kerran olen kevään aikana ehtinyt pohtia, että mitenkähän muut ihmiset, ja etenkin yrittäjät, järjestävät arkensa tällaisina sairasteluaikoina. Kuka jää kotiin? Ja miten pitkäksi aikaa? Kuinka moni pystyy tekemään töitään joustavasti? Jos perheessä on useampi lapsi, niin miten vanhemmat ylipäätään pystyvät tekemään töitä flunssakaudella? Mistä saa apua, jos verkostot ovat heikot? Meidän perhe on siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että lapsen molemmat mummolat ovat lähellä ja mummut  ja pappa ovat käytettävissä hoitoapuna oikeastaan milloin vain. Töistä ei ole tarvinnut olla pois muuta kuin omien sairasteluidensa ajan. Liian harvoin muistaa sanoa: "Kiitos!" Kertoa, miten paljon arvostaa sitä apua, mitä saa.

Olihan tuolla sairastelulla tietysti myös tärkeitä asioita opetettavana. Ainakin minulle käy välillä niin, että pää alkaa käydä ylikierroksilla ja mietin asioita aivan liikaa, stressaamiseen asti. Enpä tiedä, johtuuko tämä ehkä siitä, että terapeuttina teen aivoilla jatkuvasti työtä. Kun sairastelu pakottaa pysähtymään, niin siinä hetkessä on tavallaan hyvin levollinen tunne, kun päästää irti arjen naruista, ja antaa itselleen luvan huilata hetken. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ja niin vaan on kaikki tullut tehtyä, mitä on pitänyt, vaikka en sittenkään stressannut niistä niin paljon, kuin olin suunnitellut. Messin ensimmäinen tilikausi päättyi, ja tulokseen sai olla ihan tyytyväinen, työt on tullut hoidettua, opiskelutehtävät sain tehtyä ajallaan ja harrastusten puolella on käyty SVoLin Lumo-tanssitapahtumassa nuorten kanssa ja Alavolin kevätnäytökseen saatiin esitykset valmiiksi, ja messuillakin oltiin mukana...

Nyt äitienpäivän aikaan onkin alkanut tuntua, että ehkä tämä elämä pikkuhiljaa voittaa. Ehkä se kesä tuleekin. On jopa energiaa käydä näyttämässä nenäänsä ulkona ihan vapaa-ajallaankin, eikä siellä ole edes satanut lunta koko viikonloppuna.

Ihanaa kevättä ihan jokaiselle ja tsemppiä arkeen!

Terkuin: Maiju

Viime vuonna kuvailin äitien päivän aikaan valkovuokkoja. Tänä vuonna on kevät tässä vaiheessa. Mutta löysinpäs kuitenkin jo kukkia! :)

Eskoon aistihavaintokeskus Sateenkaari

Vierailimme viime keväänä Eskoon sosiaalipalveluiden kuntayhtymän toimintaterapeuttien luona kuulemassa, minkälaista heidän työnsä on. Samalla saimme tutustua Eskoon palvelutarjontaan, josta haluamme nyt esitellä aistihavaintokeskus Sateenkaaren. Sateenkaari tarjoaa kävijöilleen aisteja aktivoivia elämyksiä. Aistihavaintokeskuksessa on mm. takkahuone, viherhuone, motoriikkatila eli liikuntahuone, pimeä huone, valkoinen huone, kädentaitotila, toimintatila sekä fysioakustinen tuoli ja rocking chair -keinutuoli.

Emme aikaisemmin tienneet, että Eskoon aistihavaintokeskus on kaikille avoinna, eli sitä pystyy varaamaan käyttöönsä kuka tahansa yksityishenkilö, tai vaikka kouluryhmä. Eskoon sivuilta löytyvät varaushinnat ja muuta lisätietoa aistihavaintokeskus Sateenkaaresta:

http://www.eskoo.fi/palvelut/aistihavaintokeskus-sateenkaari.html

Alla muutama kuva vierailulta:

Pokemon GO:n innoittama palkkiojärjestelmä

Palkkiojärjestelmään tuli idea Pokemon GO pelistä, joka oli kovassa suosiossa viime kesänä ja syksynä. Palkkiojärjestelmä otettiin käyttöön koulussa yhden kakkosluokkalaisen kanssa loppusyksystä. Palkkijärjestelmän oli tarkoitus toimia motivaation tukena, auttamassa oppilasta haastavien asioiden oppimisessa. 

Kuvassa olevat pokemonit: Charmander (alhaalla), Charmeleon, Charizard (ylhäällä).

Palkkiojärjestelmässä oli pokemonvuori, jonka huipulle kivuttiin askelma kerrallaan. Askelman eteenpäin pääsi aina (pokepalloa sirrettiin seuraavaan ruutuun), jos oppilas oli koulupäivän aikana onnistunnut hyvin harjoiteltavassa asiassa. Harjoiteltavan asian sopivat oppilas ja opettaja yhdessä, ja asian piti olla mahdollisimman konkreettinen. Tuolloin oppilas tiesi, mitä häneltä odotettiin koulupäivien aikana. Lisäksi oppilaan ja opettajan oli helppo yhdessä koulunpäivän päätteeksi miettiä, että pääsikö oppilas yhden askelman eteenpäin vai ei. Pokemonvuoren eri kohtiin oli laitettu pokemoneja, jonka luokse pääseminen tarkoitti, että oppilas sai lunastaa ennalta sovitun palkkion. Yhden vuoren aikana oli kolme pokemonia, ja kolme palkintoa. Oppilaan valitsemia palkintoja olivat mm. karkkipatukka, karkkipussi ja vuorenhuipulla uintireissu toimintaterapeutin kanssa. Palkinnot sovittiin yhdessä kodin kanssa, ja koti huolehti palkintojen hankkimisesta. Kotona tiedettiin, että oli palkkion aika, kun oppilas tuli kotiin pokemonin kuvan kanssa.

Palkkiojärjestelmään tulevat pokemonit mietittiin yhdessä oppilaan kanssa toimintaterapiakäynnillä. 

Koulupäivien arvioimista helpottamiseksi käyttöön otettiin myös ylläoleva lukujärjestys. Lukujärjestykseen merkattiin oppitunnin kohdalle plussa tai miinus. Riippuen siitä, kuinka hyvin oppilas oli onnistunut harjoiteltavassa asiassa. Tämä helpotti myös opettajien välistä yhteistyötä, sillä oppilas oli joitain tunteja tupaopetuksessa erityisopettajalla. Päivän viimeisen tunnin jälkeen opettaja ja oppilas katsoivat yhdessä lukujärjestystä, jos päivässä oli enemmän plussia kuin miinuksia, pääsi oppilas askeleen eteenpäin pokemonvuoressa. Numeroiden kohdalle kirjoitettiin myös harjoiteltavat asiat, jolloin jokaisen oli helppo pysyä mukana, mitä asiaa harjoiteltiin ja arvioitiin. Vaikka numeroita oli käytössä viisi, tarkoituksena oli harjoitella yhtä haastavaa asiaa kerralla, ja vasta sen jälkeen ottaa uusi asia harjoittelun alle. Vanha, jo opittu asia pidettiin edelleen mukana arvioinnissa.

Vuosi 2016, ja kurkistus tulevaan

Toimintaterapeutit mukana arjessa -blogi on pitänyt hiljaiseloa pidemmän aikaa, sillä yrittäjän sekä perheen äidin arki on pitänyt meidät molemmat sopivasti kiireisinä. Toisaalta blogin hiljaiselo ei ole johtunut pelkästään kiireestä, vaan blogi on myös hieman hakenut omaa tyyliään ja olemme pohtineet kovasti, millaista sisältöä haluamme jatkossa tänne blogiin kirjoittaa. Blogin kirjoittamista aloittaessamme ajatuksissa oli pitää tekstit asiapitoisina ja toimintaterapia-alaan liittyvinä. Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että haluaisimme jatkossa kirjoittaa enemmän myös ”kevyemmistä” aiheista ja ehkä raottaa enemmän sekä meidän omaa että TerapiaMessin arkea. Toki tarkoituksena on silti katsoa maailmaa ja arjen asioita toimintaterapeutin näkövinkkelistä.

Omien elämäntilanteiden muutokset ovat herättäneet meissä paljon erilaisia ajatuksia, ja suunnitteilla on kirjoituksia mm. toimintaterapeutin, yrittäjän ja äidin rooleista sekä niiden yhditämisestä, ja siitä vaikuttavatko ne toinen toisiinsa jotenkin. Lisäksi kuluneen vuoden aikana on kehitelty asiakkaille monenlaisia palkkiojärjestelmiä sisäisen motivaation tukemiseksi, ja näistä on tarkoitus kirjoittaa tänne pääpointteja samoin kuin muista käyttämistämme terapiamenetelmistä. Käymistämme koulutuksista on myös tulossa kirjoituksia. Ideoita ja ajatuksia siis on paljon, mutta jäädäänpä kuulolle, mitä kaikkea päätyy tänne tekstiksi saakka, ja mihin suuntaan blogi muovautuu.

Koko tammikuun ajan meillä on ollut suunnitelmissa katsoa mennyttä vuotta taaksepäin, ja tehdä kooste sen tapahtumista ja sisällään pitämistä asioista. ”No parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, nyt helmikuun ensimmäisinä päivinä käänsimme ajatukset hetkeksi vuoteen 2016:

TerapiaMessi on perustettu lokakuussa 2015, mutta vasta tammikuussa 2016 aloittelimme varsinaisesti asiakastyön tekemistä. Yritykselle alkoi kertyä uusia asiakkaita mukavan tasaiseen tahtiin. Ehdimme kuitenkin vielä hyvin harjoitella myös yrityksen pyörittämiseen liittyviä käytännön asioita, viimeistelimme yrityksemme laadunhallintasuunnitelman ja teimme vielä tässä vaiheessa suhteellisen ahkerasti Yrittäjän ammattitutkintoon liittyviä opintoja.

Helmikuussa asiakkaita kertyi edelleen pikkuhiljaa, mutta ehdimme selvästi olla vielä hyvin aktiivisia myös blogin suhteen, sillä tänne kertyi kokonaista neljä kirjoitusta.

Maalis-huhtikuussa vierailimme lähiterveyskeskuksissa mm. Kauhavalla ja Alavudella sekä Eskoon erityisneuvolassa tapaamassa näissä organisaatioissa työskenteleviä toimintaterapeutteja. Ajatuksissa oli tuolloin tehdä blogikirjoitus terveyskeskuksissa työskentelevän toimintaterapeutin työnkuvasta, ja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöstä. Aihe oli kuitenkin yllättävän laaja, joten tämäkin teksti on jäänyt hakemaan muotoaan. Ehkä pääsemme siihenkin joskus. :D Vierailut olivat kuitenkin itselle antoisia, kun sai joitakin uusia kasvoja puhelimessa kuulluille äänille, ja toisaalta tapasi myös ennestään tuttuja kollegoita näin uudessa roolissa yrittäjänä.

Huhtikuussa Essi kävi MfunPS-koulutuksen Helsingissä. Maijulta koulutus jäi tässä vaiheessa väliin, kun äitinä otti sen verran sydämestä, että omasta lapsesta ei vielä raaskinut erota kolmeksi päiväksi kerrallaan. Essillä lapsi kulki vielä vallan kätevästi mukana. ;) M-Fun koulutuksesta löytyy kirjoitus aiemmin blogissa täältä.

Toukokuu oli asiakasmäärältään vuoden vilkkain kuukausi. Olimme molemmat vielä töissä, kesälomakausi ei ollut vielä alkanut, ja asiakkaita oli kertynyt mukavasti.

Kesäkuussa Essi jäi äitiyslomalle, ja Maiju jatkoi asiakastyötä. Harrastaakin kuitenkin ehti, ja Maiju kävi Alavolin GCDC - kesäleirillä opettamassa tanssin kenttäohjelmaa 230 lapselle. Ihan mukava ja uusi kokemus tämäkin. Yrittäjyysopinnot olivat jääneet pitkäksi aikaa sivuun kaiken keskellä, ja kesällä palasimme opintojen äärelle, markkinoinnin pariin.

Heinäkuun alussa vietettiin Alajärvellä perinteisiä rokulipäiviä, joita juhlimme yhteisellä rokulitapahtumalla Alajärven lääkintävoimistelun kanssa. Tapahtumassa pääsi tutustumaan fysio- ja toimintaterapiaan ja esimerkiksi erilaisiin toimintakyvyn arviointimenetelmiin. Samalla jännitettiin, lähteekö Essi kohti keskussairaalaa synnyttämään. Laskettu aika oli nimittäin tässä vaiheessa jo mennyt. Essistä kuitenkin tuli äiti vasta seuraavalla viikolla. Heinäkuussa asiakastyötä oli melko vähän kesälomakauden vuoksi, ja oli aikaa hengähtää ja tehdä monenlaista suunnittelu- ja ajatustyötä.

Elokuussa palailtiin pikkuhiljaa arkirytmiin ja koulujen alettua alkoi puhelin soida jälleen tihenevään tahtiin, ja päivät täyttyivät asiakastyöstä. 

Syyskuussa Essi palaili myös osittain töihin Essin äidin hoidellessa Veikko-poikaa.

Lokakuussa tuli todella paljon asiakaskyselyitä ja Maijulla alkoivat päivät olla jo täynnä. Kiirettä piti ja joillekin asiakkaille oli pakko myydä myös ei-oota. Ein sanominen on kyllä aina yllättävän vaikeaa, mutta kuitenkin myös hyvin tärkeää, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin, ja pystyy pitämään kiinni siitä laadusta minkä asiakkaat ansaitsevat, ja mikä itsestä tuntuu hyvältä. Maiju aloitti lokakuussa myös lasten tunnetaito-ohjaaja koulutuksen, jossa sopivasti harjoiteltiin ensimmäisillä koulutuspäivillä myös omien rajojen asettamista, ja ein sanomista eräässä harjoituksessa.

Marraskuussa 2016 Maiju pääsi hieman nollaamaan päätä ja lomaili viikon etelän lämmössä. Lomaviikkoa edeltävä työrupeama oli kyllä melkoinen rutistus. Niin monenlaista järjesteltävää ja lausunnon kirjoitusta sattui ajoittumaan tähän ajankohtaan. Olikin ihan mukava ottaa hieman etäisyyttä yrittämiseen ja työhön. Taas tuli todettua, että pysähtyminen aika ajoin tekee ihan hyvää, ja loman jälkeen töihin palasi aivan uudella energialla.

Joulukuussa vietimme pikkujouluja 4.12., jolloin oli kulunut tasan vuosi TerapiaMessin avajaisista. Tällä kertaa päädyimme pitämään yrityksen 1v-kemut pienessä piirissä ja kävimme puoliskoidemme kanssa testaamassa paikallisen hotelli/ravintola Alvariinin uudistuneen burger-menun. Hyvältähän ne maistuivat! Joulukuun alkupäivinä saimme myös päätökseen marraskuussa alkaneen GAS-menetelmäkoulutuksen, joka piti sisällään kolme lähiopetuspäivää Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Asiakaskunnassamme on paljon koululaisia, ja monenlaista joulujuhlaharjoitusta ja -valmistelua tuli nähtyä, kun olimme mukana lasten arjessa. Messissäkin asiakkaiden kanssa tehtiin jos jonkinlaisia jouluaskarteluita ja leipomuksia. Iloisen mielen ja kivojen juttujen kääntöpuolena, lähestyvä joulu, toisaalta myös lisäsi monen lapsen jännitystä ja levottomuutta, kun arjesta katosivat rutiinit, ja lähes jokaiseen päivään liittyi jotakin poikkeavaa ohjelmaa. Maijulla vuosi huipentui tunnetaito-ohjaajakoulutuksen tehtävien parissa perustunteiden käsittelyyn. Myös firman taloushallintoon liittyviä perusjuttuja tehtiin vielä vuoden viimeisinä päivinä toimistohommina, ja tehtiinpä myös pitkästä aikaa oikein töitä yhdessä. On hienoa, että välillä voi luottaa osan yrityksen töistä toisen vastuulle, mutta kuitenkin ehkä vielä hienompaa on kun työn voi tehdä yhdessä.

Yrittäjyysopintojen liiketoimintasuunnitelman tekeminen valui jälleen hieman deadlinestamme tänne vuoden 2017 puolelle. Nyt ovat kuitenkin opinnot loppusuoralla, ja päättöarviointeja vaille valmiina. Asiakastyöt ovat jatkuneet mukavaan tahtiin. Tällä hetkellä töissä on vain Maiju. Essin äiti kun palasi tammikuun lopussa vuorotteluvapaaltaan töihin, ja Essi on nyt hetken ihan oikealla äitiyslomalla.

Vuosi 2016 kuvina:

Toimintaterapialla lisää yhdenvertaisuutta

20. marraskuuta vietetään kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää, jonka kunniaksi Suomen sisäministeriö suosittaa yleistä liputusta. Päivä perustuu YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen, joka on kaikkia alle 18-vuotiaita koskeva ihmisoikeussopimus. Sopimus kertoo lapsille kuuluvat ihmisoikeudet ja asettaa valtioille ensisijaisen vastuun toteuttaa ne. Kun lapsen oikeudet toteutuvat, lapset saavat kasvaa ja käydä koulua terveenä, pelkäämättä väkivaltaa ja riistoa. Sopimuksessa on seuraavat yleiset periaatteet: yhdenverataisuus ja syrjimättömyys, lapsen edun huomioiminen, oikeus elämään ja kehittymiseen sekä lapsen näkemysten kunnioittaminen. Tänä vuonna YK:n Lapsen oikeuksien sopimus on ollut Suomessa 25 vuotta. Juhlavuoden 2016 teemana on yhdenvertaisuus.

Yhdenvertaisuus "Sopimusvaltiot kunnioittavat ja takaavat tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista lapsen, hänen vanhempiensa tai muun laillisen huoltajansa rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, vammaisuuteen, syntyperään tai muuhun seikkaan perustuvaa erottelua." 

(Lapsen oikeuksien sopimus, 1 osa, 2 artikla)

Voit käydä lukemassa lisää lapsen oikeuksista osoitteessa: www.lapsenoikeudet.fi. Lapsen oikeuksien sopimus löytyy kokonaisuudessaan täältä. Unicef on kirjoittanut Lasten oikeuksien sopimuksen nettisivuilleen lyhennettynä, josta on nopeasti luettavissa sopimuksen pääkohdat. Klikkaamalla tästä pääset suoraan Unicefin sivuille.

Me kuntoutuksen ammattilaiset voimme omalla työllämme lisätä lasten välistä yhdenvertaisuutta sekä vähentää syrjintää. Monilla toimintaterapiassa käyvillä lapsilla on erityistarpeita, joiden takia heillä ilmenee hankaluutta osallistua tasavertaisesti arjen toimintaan. Toimintaterapiassa tarkoituksena on tukea ja edistää lapsen toimintakykyä ja kehitystä siten, että hän pystyy osallistumaan paremmin omassa arjessa tapahtuviin toimintoihin. Ja näin ollen vähentää lapsen jäämistä toiminnan ulkopuolelle omassa ympäristössään. Lapsen osallistumistumisen mahdollistaminen ja toimijuuden tukeminen lisäävät merkittävästi lapsen hyvinvointia.

Toimintaterapian tavoitteet ja toteutus suunnitellaan jokaisen lapsen kaohdalla yksilöllisesti. Suunnittelussa tehtään yhteistyötä lapsen ja tämän lähipiirin kanssa. Toimintaterapia voi lapsen tarpeen mukaan toteutua ihan missä tahansa arkiympäristöistä. Joidenkin lapsien kohdalla yhdenvertaista osallistumista mahdollistetaan harjoittelemalla taitoja ja valmiuksia. Joidenkin kohdalla toimintaterapiassa viedään arkeen apuvälineitä, jotka tukevat osallistumista. Yhtenä mahdollisuutena on myös ympäristön muokkaaminen siten, että se tukee paremmin lapsen osallistumista.

LOOK-hanke (Lapsen Oikeus Osallistua Kuntoutukseensa)
Lapsen oikeuksien sopimusta valvova lapsen oikeuksien komitea on esittänyt Suomelle huolensa siitä, ettei vammaisen lapsen oikeus tulla kuulluksi toteudu asian mukaisesti. Komitean mukaan myös lapset, joilla on jokin heidän elämään ja osallistumiseen vaikuttava toimintakyvyn haaste voivat ilmaista näkemyksensä itseään koskevissa asioissa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus osallistua omaan kuntoutusprosessiinsa aktiivisena toimijana. 

LOOK-hanke on Metropolia ammattikorkeakoulun, Lastensuojelun keskusliiton sekä Kelan yhdessä toteuttama hanke, jonka tavoitteena on kehittää uusia työvälineitä ja toimintatapoja lapsen osallistumisen sekä yhteistoimijuuden parantamiseen hänen omassa kuntoutuksessaan. Hankkeen tiimoilta on tutettu erilaista materiaalia lapsen osallistumisen tukemiseen omassa kuntoutuksessaan sekä järjestetään koulutuksia aiheeseen liittyen. Lisätietoa hankkeesta löytyy täältä.

Aivovamma ja FightBack - Mikä saa toiset taistelemaan?

Tänä syksynä tartuin vihdoin Pekka Hyysalon kirjoittamaan FightBack - kirjaan, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Kirjassa Pekka kertoo omin sanoin tarinan vammautumisestaan ja kuntoutumisestaan, ja ennen kaikkea elämästään vakavan onnettomuuden jälkeen. Toimintaterapeuttina olen työskennellyt eriasteisia aivovammoja saaneiden henkilöiden kanssa, arjen toimintoja uudelleen harjoitellen, ja aina on yhtä arvoituksellista seurata sitä, kuinka paljon kukin kuntoutuu, tai millä aikataululla. Itse olin tietysti hyvin kiinnostunut myös ammatillisesta näkökulmasta kuulemaan, millaisessa roolissa Pekka on nähnyt eri kuntoutusmuodot ja -menetelmät. Mistä on ollut hyötyä, ja onko jokin ollut turhaa? Mitä kautta kuntoutus on kustannettu, ja onko sitä saatu riittävästi? Näihin kysymyksiin sain vain vähän vastauksia, koska Pekka koki omien sanojensa mukaan kuntoutuksesta kirjoittamisen tylsäksi, koska se oli hänelle työtä, ja elämässä oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, joista hän mieluummin kirjoitti.

Kirja jätti siis monta kysymystä avoimeksi, mutta se antoi mielestäni arvokkaan kuvauksen siitä, kuinka elämä jatkuu vammautumisen jälkeenkin. Kuntoutustyössä on usein pakko katsoa nimenomaan ihmisen ongelmia, koska niistä pyritään kuntoutuksen avulla pääsemään eroon. Onkin hyvä muistaa, että ihmisen elämä on paljon muutakin, ja arvokasta kaikista haasteista huolimatta. FightBack kertookin taistelijan tarinan hyvin positiiviseen sävyyn. Hyysalo, ei missään vaiheessa luovu unelmistaan, vaikka ne aavistuksen realistisemmiksi matkan varrella muuttuvatkin. Hän ottaa myös riskejä kuntoutuksessa, ja voisin kuvitella hänen aiheuttaneen harmaita hiuksia niin läheisilleen kuin kuntouttaville tahoille altistaessaan itsensä vaaratilanteisiin. Halu ja motivaatio palata takaisin omaan elämään on käsinkosketeltava.

Kirjan luettuani jäin miettimään erityisesti motivaation merkitystä kuntoutumisessa. Miksi toinen motivoituu Pekan tavoin antamaan kaikkensa ja toinen masentuu elämän mennessä uusiksi? Onko motivaation löytyminen kiinni aivovamman sijainnista, vai vaikuttaako siihen enemmän eletyn elämän historia? Vai vaikuttavatko ympäristö asenteet kuntoutujan ajatuksiin ja tätä kautta motivaatioon? Varmasti tällä kaikella on oma roolinsa lopputuloksessa. Pekan ennuste oli alkutilanteessa hyvin heikko, mutta hän on tehnyt uskomattoman matkan, ja todistanut, että kuntoutumista tapahtuu myös vuosien jälkeen. Kirjasta ja dokumentista näkee mielestäni Pekalla olevan jonkinasteista oiretiedostamattomuutta. Hän ei itse näe haasteitaan aina realistisesti. Mietinkin useaan otteeseen kirjaa lukiessani, onko tästä ollut Pekalle enemmän hyötyä kuin haittaa. Onko hän jaksanut pysyä positiivisena ja uskoa kuntoutumiseen juuri sen ansiosta. Vaikuttaa myös siltä, että ulkoa kerrotut ennusteet ovat vain lisänneet Pekan motivaatiota harjoitteluun, ja saaneet hänet tekemään entistä enemmän töitä kuntoutumisensa eteen. Pekka onkin omalla FightBackillaan osoittanut, että aivojen kehitys ei pysähdy, vaan aina on mahdollisuus kehittyä ja kuntoutua.

Toinen ajatuksia herättävä teema, joka kirjan luettuani heräsi oli henkilön persoonallisuuden muuttuminen aivovamman myötä. Vammautunut itse, kuten Pekkakin kokee itsensä itsekseen, eikä yleensä kykene vertailemaan miten vamma on muuttanut häntä ihmisenä. Tämä muutos vaikuttaakin yleensä kaikkein eniten vammautunutta ympäröiviin ihmisiin. Toisten on vaikeampi hyväksyä muutosta rakkaassa ihmisessä kuin toisten.

Kirjan tarinaa täydensi mukavasti New Run -elokuva, joka esitettiin Docventuresissa 12.10.2016. Dokumentti valottaa hieman myös Pekan läheisten ajatuksia, ja näyttää väläyksiä myös kuntoutuksesta. Suosittelemme lämpimästi sekä kirjaa että dokumenttia.

Dokumentin voi katsoa Yle Areenasta http://areena.yle.fi/1-3719215

Fight Back kirjassa on myös erittäin kaunis kuvitus

Arvoituksellinen autismi

Silmät vaeltavat pitkin huonetta. Hän on tässä, mutta ei täällä. Yrität saada nuo silmät kiinnittymään omiisi, mutta vaikka katseet kohtaavat, eivät silmät katso sinua, vaan tuntuu, että ne näkevät jotakin enemmän. Yhtäkkiä katse tarkentuu, ja silmät näkevät sinut. Tuntuu kuin ne näkisivät kaiken sinussa. Katsoisivat jonnekin syvälle sinussa, minne edes itse et näe. Hetken olette yhdessä tässä maailmassa, ja pystytte toimimaan yhdessä, kunnes kädet taas nousevat sivuille huiskuttamaan ja pää kallistuu taakse. Silmät sulkeutuvat, ja kun ne taas aukeavat, ne katsovat jälleen jotakin, mitä sinä et voi nähdä.

Yllä kuvattu tilanne on muisto erään toimintaterapiassa käyneen autistisen henkilön kanssa toimimisesta. Toisinaan saman henkilön kanssa toiminta sujui jopa hyvin, ja hän havainnoi asioita tarkasti, vaikka katse tuntuikin katsovan jonnekin muualle, mutta vain hetkittäin tuo katse tarkentui tähän hetkeen, ja nuo hetket olivat aivan erityisiä. Hetkiä jolloin meillä oli yhteinen päämäärä.

Toimintaterapialla tuetaan usein autistisen henkilön toimintakykyä. Toimintaterapeutti tukee autistista henkilöä ja tämän perhettä arjen toimintojen harjoittelussa, stimuloi autistin aisteja, jotta hän oppisi jäsentämään aistien kautta saatavaa tietoa ja löytämään kehonsa rajat, ja pyrkii osana kuntoutustiimiä opettamaan autistiselle henkilölle elämässä tarpeellisia taitoja. Usein, kun aloittaa työskentelyn autistisen henkilön kanssa, herää hyvin paljon kysymyksiä. Kuinka kertoa tästä maailmasta ihmiselle, jonka maailma on aivan toisenlainen? Ihmiselle, joka hahmottaa kaiken olemassa olevan toisin, jolle ei ole aikaa vaan on vain nyt? Kuinka perustelet toimintojen tarpeellisuuden henkilölle, jolle ne eivät merkitse mitään; jolla ei välttämättä ole edes kuvaa, että nämä eri toiminnot muodostavat kokonaisuuden, tai henkilölle jolle kevyt kosketus saattaa tuottaa fyysistä kipua? Jokainen autistikin on erilainen, joten kysymyksiin löytyy vastauksia vasta yhdessä tehden ja kokeillen. Autismi on arvoitus, johon ei ole yhtä ratkaisua ja joka usein jää ratkaisematta. Toimintakyvyn kehittymiselle ei voi asettaa tarkkoja odotuksia, koska kehittyminen ei tapahdu minkään yhtenäisen kaavan mukaan, vaan jokainen yksilö kehittyy aivan omalla tavallaan. Toisinaan autisti yllättää oppimisellaan, ja toisinaan samaa asiaa joudutaan harjoittelemaan hyvinkin kauan. Kommunikaatio on usein puutteellista, minkä vuoksi moni autisti ei voi kertoa meille muille omasta maailmankuvastaan paljoakaan.

Ruotsalaisen Iris Johanssonin kirja: ”Toinen maailma, jonka tunnen – autistin tarina”, pukee sanoiksi erään elämäntarinan. Tarina on kiehtova kuvaus yhden autistisen henkilön kokemuksista ja tiestä, jonka tämä on kulkenut elääkseen tässä maailmassa meidän muiden seurassa. Kirja on siitä harvinainen, että kovin moni autisti ei kykene koskaan kertomaan ja kuvaamaan omia kokemuksiaan meille muille. Kirjaa lukiessa heräsi paljon tunteita, kysymyksiä ja paikoin epäuskoakin, mutta myös oivalluksia autististen henkilöiden kanssa toimimiseen. Ehkä tärkein anti kirjan lukemisesta oli aiempaa syvempi ymmärrys siitä, kuinka kaukana minun todellisuudestani toisen henkilön maailmankuva voi olla; ja kuinka tärkeää on luopua omista ennakkoluuloistaan ja käsityksistään. Olla avoin ajattelemaan ihan uudella tavalla, sillä vain silloin on mahdollista kohdata.