Lapsi päivähoitoon, ja paluu sorvin ääreen

Pikkumies äidin työpaikan pallomeripussissa!

Niin se alkaisi pikkuhiljaa olla meidän perheen sekä TerapiaMessin ensimmäinen vauvavuosi vierähtänyt. Vauhdikkaasti on tuo vuosi kulunut, ja haikeudella saa muistella ihan sitä pikkuvauva-aikaa ja kaikkia vaiheita sieltä tähän päivään. Valtavan paljon on tullut opittua uutta ja henkistä kasvua on tapahtunut metri tolkulla, jos ei jopa kilometri tolkulla. Näistä on tarkoitus kirjoitella ajatuksia jossain sopivassa välissä, kunhan vaan ennättää. Nyt ajattelin kuitenkin kertoa vähän ajatuksia elämän seuraavasta vaiheesta. Nimittäin pikkumies aloittaa hoidon elokuun alussa, ja äidin on tarkoitus palata sorvin ääreen täyspäiväisesti.

Ensimmäisen lapsen kohdalla jokainen lapseen ja vanhemmuuteen liittyvä asia on ollut uutta, ihmeellistä ja jännittävää, ja kyllähän sitä on hoidon aloittaminenkin. Itselle on ollut jo pidemmän aikaa selvää, että palaan äitiyslomalta töihin sitten, kun pikkumies on vuoden ikäinen. Kyllä se silti herättää itsessä ristiriitaisia tunteita, kun laittaa lapsen hoitoon ja palaa töihin. Toki olen tottunut äitiysloman aikana siihen, että myös muut hoitavat pikkumiestä, olenhan tehnyt töitä enemmän ja vähemmän äitiysloman aikana. Samalla myös pikkumies on tottunut olemaan muiden hoidettavana.

Hurjalta tuntui, kun piti täyttää ja lähettää päivähoitohakemus maaliskuussa, jolloin pikkumies oli vasta kahdeksan kuukauden ikäinen. Tuolloin ajattelin, että tekisin töitä kaksi tai kolme päivää viikossa, ja lapsi olisi hoidossa vain kahtena päivänä. Kolmannen päivän hoito oli tarkoitus järjestää tarvittaessa siten, että isä tai joku muu sukulainen olisi pikkumiehen kanssa kotona. Kevään ja kesän aikana kuitenkin itselle alkoi muodostua selkeämpi kuva siitä, että palaan töihin täysin, ja pikkumies menee hoitoon kokopäiväisesti. 

Ensinnäkin tähän on vaikuttanut paljon se, että pikkumies on kasvanut ja kehittynyt paljon tuosta maaliskuusta, kun hakemus piti jättää. Tuntuu, että kiinnostus uusia asioita ja muita lapsia kohtaan on suuri, hän nauttii touhuamisesta ja tekemisestä. Uskon, että päiväkoti tarjoaa paljon enemmän mukavaa ja ennen kaikkea kehittävää tekemistä, ja pikkumies viihtyy päivähoidossa varmasti paljon paremmin kuin äidin kanssa kaksin kotona. 

Toinen asia, jota mietin oli arjen säännöllisyys ja rutiinit. Mielestäni noin pienelle lapselle on selkeämpää, jos arki on samanlaista viitenä arkipäivänä viikossa kuin se, että ollaan ensin kaksi päivää hoidossa ja yhtenä päivänä joku lähipiiristä hoitaa, ja siihen vielä lisäksi ne kaksi päivää äidin kanssa kotona. 

Kolmas asia, joka on vaikuttanut kokopäiväiseen töihin paluuseen on ollut se, että kevään aikana työn ja kotielämän yhteen sovittaminen osa-aikaisesti on ollut sellaista sumplimista. Aina on löytynyt hoitaja uskollisesta ja joustavasta lähipiiristä, ja suuren suuri kiitos siitä heille!<3 Mutta silti itsellä on ollut takaraivossa sellainen tunne, että täytyy kiirehtiä kotiin päästämään hoitaja omien puuhien pariin (vaikka aina jokainen hoitaja on ollut mielihyvin pikkumiehen ammana, mutta se oma tunne! ;)). Tuolloin on jäänyt sitten iltatöiksi terapiakäyntien kirjaamiset ja muut kirjalliset työt. Ja tietenkin niiden pariin on pystynyt keskittymään rauhassa vasta niinä illan tunteina, kun pikkumies on ollut yöunilla. Lisäksi se kuuluisa oma-aika, ja kahden keskisestä ajasta miehen kanssa puhumattakaan, on jäänyt vähäiseksi, koska ei millään enää viitsi, raaski ja kehtaa pyytää lähipiiriä hoitamaan lasta vielä töissä käymisen lisäksi.

Pikkumies aloittaa hoidon siis Myllyvainion päiväkodissa Punatulkkujen ryhmässä. Hain kyseistä päiväkotipaikkaa, koska se on todella lähellä TerapiaMessiä, ja kotimatkan varrella. Pohdin kovasti myös perhepäivähoitoa, mutta jotenkin päiväkoti tuntui enemmän meidän jutulta. Perhepäivähoidosta haastavan meille tekee se, että aina hoitajan sairastumisen tai loma-aikojen myötä joutuisimme käyttämään varahoitoa. Tämä aiheuttaisi sen, että lapselle tulisi ylimääräisiä muutoksia arkeen, kun hän joutuu vaihtamaan hoitopaikkaa. Ajattelin sitten, että on parempi laittaa hänet suoraan päiväkotiin. Lisäksi olen tehnyt asiakkaiden terapioiden puitteissa yhteistyötä Myllyvainion päiväkodin henkilökunnan kanssa, ja tiesin, että siellä homma toimii.

Kävimme tutustumassa Punatulkkujen ryhmään jo kesäkuun lopussa, jolloin siellä oli paikalla vielä vakituiset hoitajat. Käynti sujui hyvin, ja pikkumies oli heti kiinnostunut leluista ja muista lapsista. Tuolle tutustumiskäynnille mentäessä piti viedä mukanaan esitietolomake lapsesta. No minähän tietenkin täytin tuota lomaketa innostuneesti ja huolella, mutta tiedostin kokoajan sitä täyttäessä, että todennäköisesti kesäkuun lopussa siihen täytetyt asiat ovat osittain jo vanhentunutta tietoa elokuussa hoidon alkaessa. Tuskastuin melkein, kun yritin kirjoittaa selkeästi pikkumiehen päivärytmistä, joka oli tuolloin muutoksen alla, sillä meillä oltiin juuri siirtymävaiheessa kaksista päiväunista yksiin. Melkein jo aloin täyttää jo erillistä kaaviota ja päiväjärjestystä esitietolomakkeen liitteeksi, kunnes... tajusin, että Myllyvainion päiväkodin hoitajat ovat vuosien kokemuksilla varustettuja, ja he jos jotkut osaavat tulkita lapseni toimintaa ja käytöstä, ja aivan varmasti osaavat ruokkia ja nukuttaa hänet oikea-aikaisesti. :) Tietenkin toimintaterapeuttina ja visuaalisena ihmisenä harkitsellen edelleen päiväjärjestyksen kirjoittamista auki paperille, mutta katsotaan, tuleeko sitä sitten vietyä mukana ensimmäisenä hoitopäivänä.

Lopuksi voin todeta, että täysipäiväisesti töihin palaa todella innostunut ja motivoitunut toimintaterapiayrittäjä, joka aikoo täysin siemauksin nauttia siitä, että hänellä on selkeä työaika, jolloin hän saa kaikessa rauhassa hoitaa työasiat päiväsaikaan ja siten, että kukaan ei keskeytä ajatuksen juoksua. Toisaalta olen aivan varma, että pikkumiehen hoitoon jättäminen ensimmäisen kerran vasta konkretisoi koko hoidon aloituksen ja saa aikaan tunnemyrskyn. Sehän kuitenkin kuuluu asiaan, ja ovathan siitä kaikki muutkin äidit selvinneet!

Kesäterkuin Essi

Ps. Ylemmän ammattikorkeakoulun ovi ei avautunut vielä tällä yrittämällä. Toisaalta on helpottunut olo, kun miettii alkavaa syksyä, mutta tunnetusti perfektionistina aina jää harmittamaan tällaiset "epäonnistumiset". Uutta matoa koukkuun ensikeväänä, jos vielä siltä tuntuu. Nyt on sitten mahdollisuus miettiä muita koulutusvaihtoehtoja.